Martti Siirala Ari Koveron taiteesta

Minulla oli mahdollisuus tutustua Ari Koveroon muutama vuotta sitten. Hänelle oli jo silloin muodostunut varsin kutsuvaksi taiteen viestien välittämisen mahdollisuus kanssaihmisille, myös sellaiselle kuin minulle, taidetta paljon ajattelijana, kirjallisestikin, eri kielillä käsitelleelle. Seurasi siis kanssakäymistä joka ainakin minulle oli ja on pysyvää lahjaa, aitoa vuoropuhelua.

Ari Koveron "uustaide" moniuloitteisissa teoksissa, sekä niitten synty- ja tekoprosessi, heijastaa ja osuu ymmärtääkseni ilmentämään jotain oleellista kuvaamataiteesta ylipäätään. Samoin myös siitä mitä ihminen sen subjektina sekä joutuu että saa käydä läpi siihen kuuluvana ihmisen itsenään olemisen prosessina. Koveron taide, ikuisuuskosketusta hapuilevana ja toivioretken kokemisena, puhuttelee monisuuntaisessa ilmentymisessään yleisinhimillisestä etsinnästä.

Olisiko runo kenties ainoa toimiva ensiaskel kohti Ari Kovero-ilmiön väreilevää elämän taidelahjan ihmettä? Hänen tuotannossaanhan väreilee huoli alustavasti edes mysteerisenä yhteytenä taiteen toteutumisen todellisista inhimillisistä perusehdoista keskuudessamme, kun kulttuurimme spontaani omantunnonkosketus ei ota niihin reagoidakseen. – Tyydytään itsevieraannukseen kulkeutumiseen vastarinnatta ja itsestäänselvyyksiemme jäämiseen todellisuuden tiedollis-taloudellis-teknisen valtaomistamisen "itsestäänselvään" tilaan. "Todellisuuden harhainen omistaminen; normaalihulluus kaikissa yhteisöjen valtapositioissa", on muuan teeseistäni.

Ei siis tosiaan outoa että erityisesti taiteen suunnassa monilahjainen ja ylipäätään luova Ari Kovero on kulkeutunut keskuudessamme aidosti vetoamaan elämän kunnioittamisen, siis itseasiassa pyhän ihmisyydessä, puolesta – ja myös taiteen toteutumisen ja tilan sen pohjalle vaalimisen puolesta.

Esimerkkinä ihmisen, sekä kollektiivisena että yksilöllisenä olentona, puristetusta tilasta nyky-yhteiskunnassamme voin mainita erään hänen omakuvansa herättämiä omia ajatuksiani, ikään kuin kerroksina hänen viestimästään, ilman että kuvittelisin kaiken oleellisen siitä erottavani:

Kyseessä voi olla nainen tai mies tai sitten molempia yht’aikaa. Kasvot, hattu erityiskoristeena siihen kiinnitettynä, sen alta röyhyävät hiukset ja kaulan alaosalta alkava paita, nenä kääntyneenä oikealla, peittäen osan oikeata silmää - eivät Arin olemuksesta mielestäni mitään pois peitä. Eikä myöskään esim. oikea käsi, josta neljä peiliä pitävää sormea on näkyvissä tai myöskään vasen silmä joka katsoo kuin vaaraa vahtien vasemmalle. Tuossa piiretyssä ihmisolennossa heijastuu mielestäni perusolona, ettei eksistenssi tarjoa hänelle juurikaan mahdollisuutta olla omana itsenään - mutta saapahan hän sen kuitenkin ilmennetyksi!

Helsingissä, heinäkuussa 2005,

Martti Siirala, lääk.tri, psykoanalyytikko, filosofi

Back