Martti Siirala Ari Koveron taiteesta
Minulla oli mahdollisuus tutustua Ari Koveroon muutama vuotta sitten.
Hänelle oli jo silloin muodostunut varsin kutsuvaksi taiteen viestien
välittämisen mahdollisuus kanssaihmisille, myös sellaiselle kuin
minulle, taidetta paljon ajattelijana, kirjallisestikin, eri kielillä
käsitelleelle. Seurasi siis kanssakäymistä joka ainakin minulle oli ja
on pysyvää lahjaa, aitoa vuoropuhelua.
Ari Koveron "uustaide" moniuloitteisissa teoksissa, sekä niitten synty-
ja tekoprosessi, heijastaa ja osuu ymmärtääkseni ilmentämään jotain
oleellista kuvaamataiteesta ylipäätään. Samoin myös siitä mitä ihminen
sen subjektina sekä joutuu että saa käydä läpi siihen kuuluvana ihmisen
itsenään olemisen prosessina. Koveron taide, ikuisuuskosketusta
hapuilevana ja toivioretken kokemisena, puhuttelee monisuuntaisessa
ilmentymisessään yleisinhimillisestä etsinnästä.
Olisiko runo kenties ainoa toimiva ensiaskel kohti Ari Kovero-ilmiön
väreilevää elämän taidelahjan ihmettä? Hänen tuotannossaanhan väreilee
huoli alustavasti edes mysteerisenä yhteytenä taiteen toteutumisen
todellisista inhimillisistä perusehdoista keskuudessamme, kun
kulttuurimme spontaani omantunnonkosketus ei ota niihin reagoidakseen. –
Tyydytään itsevieraannukseen kulkeutumiseen vastarinnatta ja
itsestäänselvyyksiemme jäämiseen todellisuuden
tiedollis-taloudellis-teknisen valtaomistamisen "itsestäänselvään"
tilaan. "Todellisuuden harhainen omistaminen; normaalihulluus kaikissa
yhteisöjen valtapositioissa", on muuan teeseistäni.
Ei siis tosiaan outoa että erityisesti taiteen suunnassa monilahjainen
ja ylipäätään luova Ari Kovero on kulkeutunut keskuudessamme aidosti
vetoamaan elämän kunnioittamisen, siis itseasiassa pyhän ihmisyydessä,
puolesta – ja myös taiteen toteutumisen ja tilan sen pohjalle vaalimisen
puolesta.
Esimerkkinä ihmisen, sekä kollektiivisena että yksilöllisenä olentona,
puristetusta tilasta nyky-yhteiskunnassamme voin mainita erään hänen
omakuvansa herättämiä omia ajatuksiani, ikään kuin kerroksina hänen
viestimästään, ilman että kuvittelisin kaiken oleellisen siitä
erottavani:
Kyseessä voi olla nainen tai mies tai sitten molempia yht’aikaa. Kasvot,
hattu erityiskoristeena siihen kiinnitettynä, sen alta röyhyävät hiukset
ja kaulan alaosalta alkava paita, nenä kääntyneenä oikealla, peittäen
osan oikeata silmää - eivät Arin olemuksesta mielestäni mitään pois
peitä. Eikä myöskään esim. oikea käsi, josta neljä peiliä pitävää sormea
on näkyvissä tai myöskään vasen silmä joka katsoo kuin vaaraa vahtien
vasemmalle. Tuossa piiretyssä ihmisolennossa heijastuu mielestäni
perusolona, ettei eksistenssi tarjoa hänelle juurikaan mahdollisuutta
olla omana itsenään - mutta saapahan hän sen kuitenkin ilmennetyksi!
Helsingissä, heinäkuussa 2005,
Martti Siirala, lääk.tri, psykoanalyytikko, filosofi
Back |